Esa Heikkinen <OH4KJU>
Digitaaliajan kotiteatteri - Osa 4: Projektori
Kirjoittelin Sakuun #34 (4/2000) kolmiosaisen artikkelisarjan otsikolla "Digitaaliajan kotiteatteri". Tämä artikkeli on jatkoa artikkelisarjaan, ja tällä kertaa paneudumme kuvan toistoon.

Osa 1: Historiasta nykypäivään
Osa 2: Kotiteatteria rakentamaan
Osa 3: Säätöä ja elokuviin

Kirjoittaessani edellämainittuja osia olivat kuvatoistoon liittyvät asiat vielä kovin lapsenkengissään verrattuna nykyaikaan. Normaalin, työssäkäyvän perheenisän tulotasolla ei voinut kuvitellakaan suuresta, edes DVD-tasoisesta kuvasta, koska ainoa laite joka siedettävässä hintaluokassa ylsi edes lähelle DVD-laatua oli televisio. Näin ollen oli helpompaa keskittyä hyvään äänentoistoon kuin huippulaadukkaaseen kuvan toistoon.

Videotykkejäkin kyllä oli olemassa, mutta ne olivat tuohon aikaan vielä todella kalliita. Edullisimmatkin, DVD-laatuun pystyvät laitteet maksoivat lähes 30 000 markkaa ja ne perustuivat kuvaputkitekniikkaan (CRT). Kolmiputkisina laitteina tällaiset videotykit olivat isoja ja painavia laitteita ja sisälsivät useita kymmeniä kuvan konvergointiin liittyviä säätöjä. Laitteet olivat siten lähinnä vain kiinteään käyttöön sopivia.

Jos kuvanlaadun täydellisyys ei ollut hankinnan ainoa peruste, löytyi jo tuolloinkin LCD-tekniikkaan perustuvia projektoreita. Niistä ei ollut kuitenkaan vielä lainkaan vastusta CRT-tykeille, vaan erot kuvanlaadussa olivat valtavat. LCD-projektorin kuva oli aina jonkinlainen kompromissi ja lisäksi niiden paneelit olivat aina 4:3-kuvasuhteella, koska projektoreita kaupattiin lähinnä datakäyttöön. CRT-tykin taasen pystyi säätämään 16:9-kuvasuhteellekin jättämällä osan kuvapinnasta käyttämättä.
Projektorien uudet tuulet
Viimeisimpien parin vuoden aikana on LCD-projektoreiden kehitys ollut huimaa. Niiden kuvanlaatu on kehittynyt kaikilla osa-alueillaan. Niin resoluutio, kontrastisuhde kuin värien luonnollinen toistokin ovat kokeneet aimo harppauksen sitten vuosituhannen vaihteen. Myöskin LCD-projektorien perinteinen kirous, pikseleistä muodostuva rasteriruudukko, on uusimmissa laitteissa muuttunut filmimäisen tasaiseksi kuvaksi. Kun tämä yhdistetään 16:9-kuvasuhteeseen ja uusien UHM-lamppujen tuomaan runsaaseen valovoimaan, voidaan jo puhua varsin teatterimaisesta esityksestä. Vaikka kuvanlaatu on kehittynyt, ovat hinnat samanaikaisesti pudonneet. Nykyään hyvälaatuisen videoprojektorin saa omakseen ison laajakuva-TV:n hinnalla. Miksi tyytyä vain 30-40-tuumaiseen kuvaan, kun saa samalla hinnalla vaikkapa 200 tuumaakin?

Kotiteatteriprojektoreissa tekninen toteutustapa on vakiintunut. Harrastajan hintahaarukkaan sopivat laitteet perustuvat yleensä kolmeen mustavalkoiseen LCD-paneeliin, yksi jokaiselle värikomponentille (sininen, vihreä, punainen). Värillinen kuva muodostetaan eriväristen suotimien ja prisman avulla. Kehitys näkyy selkeästi parempana kuvanlaatuna verrattuna aikaisempiin, vain yhdellä värillisellä LCD-paneelilla toimiviin projektoreihin. Tämän hetken LCD-paneelit ovat HTPS-tyyppisiä (High Temperature Poly-Silicon TFT) ja ne tarjoavat varsin hyvän kontrastisuhteen. HTPS-tekniikka on kuitenkin vielä uutta, ja siksi varsinkin kilpailevan DLP-tekniikan (Digital Light Processing) valmistajat ovat kyseenalaistaneet mm. HTPS-paneeleiden kestävyyden pitkällä aikavälillä.
Järjestelmäsota
LCD- ja DLP-tekniikoiden välillä onkin tällä hetkellä menossa järjestelmäsota. DLP eroaa LCD:stä siten, ettei siinä ole LCD:n tapaista läpinäkyvää lasilevyä, johon kuva muodostuu, vaan matriisi mikroskooppisen pieniä peilejä (yksi per kuvan pikseli), joita jokaista erikseen voidaan hyvin nopeasti käännellä eri asentoihin. Kuva muodostetaan asettamalla jokainen peili haluttuun asentoon, jolloin se heijastaa halutun määrän valoa lampulta optiikalle. DLP tuottaa tekniikkana paremman kontrastin kuin LCD, eikä siinä ei ole vanhoista LCD-projektoreista tuttua rasterimaista pikselikuviota.

Kotiteatterikäyttöä ajatellen DLP:n suurin kompastuskivi on kuitenkin siinä, että kaikki harrastajahintaiset laitteet perustuvat vain yhteen mustavalkoiseen DLP-paneeliin. Tällöin joudutaan esittämään kukin osaväri vuorollaan, toistaen niitä nopeasti peräkkäin. Tällainen toteutustapa ei ole ongelmaton, sillä kuva hajoaa osaväreihinsä katsojan liikuttaessa päätään. Useat henkilöt kertovat myös saavansa päänsärkyä yksipaneelisen DLP-projektorin kuvan katselusta.

On kuitenkin olemassa myös DLP-tekniikkaan perustuvia, 3-paneelisia projektoreita. Ne ovat kuitenkin vielä tällä hetkellä harrastajan ulottumattomissa korkean hintansa vuoksi. Niitä käytetäänkin esimerkiksi digitaalisissa elokuvateattereissa, joissa perinteinen 35 mm:n filmiprojektori on korvattu digitaalisella projektorilla (DLP Cinema). Tämä tekniikka tulisi kuitenkin saada riittävän edulliseksi, jotta se voisi lyödä itsensä läpi myös kotiteatteripuolella.

Eikä LCD:n ja DLP:n järjestelmäsota ole vielä edes päättymässä, sillä LCD-rintamallakin tapahtuu jatkuvaa kehitystä. Intel on kehittänyt täysin uudentyyppisen, LCoS-näyttötekniikan (Liquir Crystal on Silicon). LCos ei ole perinteinen läpinäkyvä LCD-näyttö, vaan se toimii heijastavana DLP:n tapaan. LCoS-näytössä peilipintaisen piisirun päälle on sijoitettu nestekidekerros. Koska LCoS on ainakin osittain vastaava perinteinen valmistusprosessi kuin minkä tahansa IC-piirin valmistuksessa, sen eduksi muodostuu mm. se, että näytön resoluutiota voidaan kasvattaa ilman valmistuskustannusten kohtuutonta nousua tai valmistettavuuden vaikeutumista. Tämä taas tietää DLP:lle todella kovaa vastustajaa hintakilpailussa. Koska LCoS-tekniikalla on mahdollista valmistaa edullisia 3-paneelisia projektoreja, olisi myös DLP-rintaman melkeinpä pakko tuoda edulliset 3-paneeliset markkinoille, ja tai muuten DLP:n päivät voivat olla luetut.

Kävipä järjestelmäsodassa sitten kuinka päin tahansa, niin lopputulos on kotiteatteriharrastajalle kuitenkin voitokas. Kuvan laatu paranee entisestään ja projektorien hinnat laskevat.
Dataprojektorit ja videoprojektorit
Projektoreja on kahdenlaisia: videopohjaisen materiaalin esittämiseen tarkoitetut esim. kotiteatterikäyttöön, ja tietokonegrafiikan esittämiseen tarkoitetut lähinnä yritysten esityskäyttöä varten (mm. PowerPoint). Laitetta hankittaessa on syytä pitää mielessä näiden kahden eri tyypin keskeiset erot.

Kotiteatterikäyttöön tarkoitetussa laitteessa on oikeastaan tärkeimmät seikat 16:9 kuvasuhde, mahdollisimman suuri kontrastisuhde ja mahdollisimman luonnolliset värit. Kontrastisuhde tarkoittaa sitä, kuinka suuri on projektorin tuottaman äärimustan ja äärivalkoisen pikselin valotehojen suhde. Hyvän kontrastisuhteen omaava videoprojektori tuottaa kirkkaan kuvan, jossa on syvyyttä ja elävyyttä, ja myös kuvassa olevat mustat kohteet ja alueet toistuvat mahdollisimman mustina. Kuvan väritoisto taas tarkoittaa sitä, että esimerkiksi ihmiskasvot toistuvat luonnollisen värisinä. Kuvan kirkkaudella eli ANSI-lumeneilla ei ole isommin merkitystä kotikäytössä, koska kunnollinen elokuvaesitys vaatii aina pimeän huoneen - eihän teatterissakaan pidetä valoja päällä. Esimerkiksi 800:n ANSI-lumenin projektori riittää pimeässä huoneessa aikaansaamaan yli kaksimetriselle kankaalle todella kirkkaan kuvan. Elokuvassa hämärien kuvien jälkeen seuraava kirkasvaloinen ulkokohtaus saattaa jopa häikäistä hetken aikaa. Tällöin valoa on jo enemmänkin kuin riittävästi.

Yritysten esityskäyttöön tarkoitetut laitteet ovat taas täysin eri kriteerein suunniteltuja. Niissä valoteho eli ANSI-lumenit on pääasia, koska kuvaa tulisi voida katsella myös valaistussa neuvottelutilassa. Yrityskäyttöön tarkoitetuissa dataprojektoreissa valotehot liikkuvat nykyään tuhansissa, jopa kymmenissä tuhansissa ANSI-lumeneissa. Tällaisen laitteen käyttö pimeässä kotiteatterihuoneessa olisi täyttä tuskaa, koska mm. mustat kohteet muuttuisivat harmaiksi ja kuva olisi häiritsevän kirkas. Dataprojektorien kontrastisuhde on usein vaatimaton, koska PowerPoint-esityksissä riittää, että tekstistä saa selvää. Luonnolliseen väritoistoonkaan ei ole kiinnitetty huomiota. Tyypillisessä dataprojektorin tuottamassa kuvassa ihmiskasvot näyttävät keltaisilta tai punertavilta. Itse olenkin pitänyt ihmiskasvojen väritoistoa mittarina projektorien väritoiston arvioinnissa, koska erot näkee niistä niin selvästi. Ihminenhän osaa erottaa luonnossakin pienetkin värierot, esimerkiksi punastumisen, toisen ihmisen kasvoilta, joten ei ihme että huonolla väritoistolla heijastetussa kuvassa kiinnittää oudon värisiin kasvoihin heti ensimmäisenä huomionsa.
Skaalausta
Projektorin resoluutio tulisi olla riittävä DVD-kuvan toistoon (720x576). Käytännössä missään projektorissa ei ole juuri tämän mittasuhteen paneelia, vaan kuvaa skaalataan väkisinkin sekä vaaka- että pystysuunnassa. Lopputulos riippuukin siten projektorin skaalaimen teknisestä laadusta. Varsinkin skaalaimissa on suuret erot video- ja dataprojektorien välillä. Se, että laitteessa on videosisäänmenot, ei vielä takaa että laite olisi kelvollinen videotoistoon. Lomitetun (interlaced) videosignaalin purku mahdollisimman ehyeksi kuvaksi mahdollisimman laadukkaasti ei ole mikään yksinkertainen temppu. Koska dataprojektoreja ei ole ensisijaisesti tarkoitettu videopohjaisen materiaalin esitykseen, ei niiden skaalaimiinkaan panosteta. Lopputulos näkyykin dataprojektorin vaatimattomana videokuvanlaatuna. Olen nähnyt jopa projektoreja, joissa edes kuvan liike ei toistu luonnollisena videoliitännän kautta, vaan kuvassa ilmenee lyhyitä pysähdyksiä eli harrastetermein "nykimistä".

Skaalainvaatimuksia on kylläkin tulossa helpottamaan VGA- ja DVI/HDMI-liitäntöjen käyttömahdollisuus. Tällöin vastuu DVD-kuvan skaalaamisesta on mahdollista siirtää soittimelle. Kuvasignaali siirretään projektorille parhaassa tapauksessa täysin digitaalisena - käyttäen samaa resoluutiota kuin projektorin paneeleissa eli harrastetermein "natiiviresoluutiota". "Natiivin" idea on juuri siinä, että projektorin oma sisäinen skaalain saadaan tällä tavoin ohitetuksi. On olemassa DVD-soittimia huippulaadukkain skaalaimin varustettuna, ja tällaisen DVD-soittimen takaa löytyy perinteisten liitäntöjen lisäksi DVI-liitäntä. Tämä ei tietenkään helpota tilannetta yhtään silloin kun katsellaan projektorilla esimerkiksi TV-kuvaa, VHS-nauhaa tai muuta kuvalähdettä kuin DVD. Jos haluaa hifistellä, löytyy tähän tarkoitukseen jopa tuhansia euroja maksavia ulkoisia skaalaimia, joilla vapaastivalittavan videokuvanlähteen kuvaa voi skaalata haluamaansa resoluutioon erittäin laadukkaasti. Tämän hetken ongelma näissä ulkoisissa skaalaimissa on niiden hinta; ne maksavat helposti enemmän kuin itse projektori.
Progressive scan
Videokuvahan muodostuu vaakajuovista, joita eurooppalaisessa PAL-standardissa on 625 jokaista täyttä videokuvaa kohti. Näistä 575 sisältää kuvainformaatiota, lopuilla sijaitsee mm. kuvan tahdistukset sekä erilaisia sovelluskohtaisia tietoja: teksti-TV:n data, aikakoodi, Macrovision-kopiosuojaus yms. PAL-standardin mukainen kuvanopeus on 25 kuvaa sekunnissa (25 FPS). Jos perinteistä kuvaputkea virkistettäisiin näin matalalla taajuudella, syntyisi välkkyvä kuva, jota olisi tuskallista katsella. Vaihtoehtona olisi käyttää niin hidasta loisteainetta, ettei välkkymistä syntyisi, mutta tämä taas johtaisi kuvan "häntimiseen" liikkuvissa kohteissa.

Välttyäkseen kuvan välkynnältä ja hitaan loisteaineen käytöltä ovat TV- tekniikan kehittäjät keksineet lomituksen (interlace). Lomituksessa jokainen täysi videoruutu jaetaan kahdeksi osakuvaksi eli kentäksi, joista toinen pitää sisällään parittomat ja toinen parilliset juovat. Tällä tavoin 25 FPS:n kuvataajuus muuttuu 50 Hz:n kenttätaajuudeksi, jolla myös kuvaputkea virkistetään. Koska kummassakin kentässä on 312,5 juovaa, loppuu ensimmäisen osakuvan viimeinen juova kuvaruudun keskelle, josta seuraavan osakuvan ensimmäinen juova alkaa. Tällä tavoin osakuvien juovat sattuvat ruudulle limittäin ja niistä muodostuu yksi täyden resoluution videokuvaruutu.

Progressiivinen signaali taas toimii ilman lomitusta, eli siinä piirretään yksinkertaisesti haluttu määrä juovia per kuva, ja tämän jälkeen aloitetaan uusi kuvaruutu. Esimerkiksi normaalit tietokoneen VGA-näytöt ja grafiikkatilat ovat progressiivisia, tosin joissakin vanhemmissa näytönohjaimissa käytettiin myös lomitettuja tiloja.

Varsinkin Amigan omistajille lomitetun ja progressiivisen videotilan erot ovat tuttuja. Paljon pieniä yksityiskohtia sisältävän kuvan esittäminen lomitettuna näyttää rasittavalta, koska yhden juovan kokoiset yksityiskohdat vilkkuvat 25 kertaa sekunnissa.

Lomitetun kuvan tukeminen on nykyisille näytöille kuitenkin varsinainen riippakivi. Esimerkiksi projektorin LCD-paneelien toiminta ei vastaa lainkaan kuvaputken toimintaa, ja niinpä lomitetun signaalin esittäminen sellaisenaan johtaisi ns. kampaefektin syntymiseen. Tämän kampaefektin on varmasti havainnut jokainen, joka on joskus digitoinut täyden resoluution videosignaalia tietokoneella ja katsellut sitä sitten progressiivisen näytön (VGA) kautta. Kampaefekti lienee tuttu myös monille Amiga 3000:n omistajille. Koneessa on sisäänrakennettu flicker fixer, joka muuntaa 15 kHz:n videoulostulon 31 kHz:lle. Valitsemalla lomitetun videotilan voi havaita tuon kampaefektin esimerkiksi hiiren osoitinta liikuttaessa.

Kampaefekti syntyy siitä, etteivät lomitetun videosignaalin kaksi kenttää edusta välttämättä samaa ajanhetkeä esitettävästä tapahtumasta. Perinteistä lomitettua videosignaalia tuottava videokamera ei sisällä minkäänlaista "kuvaruutumuistia", jota päivitettäisiin vain 25 kertaa sekunnissa, vaan kamera valottaa jokaisen osakuvan erillisenä, 50 kertaa sekunnissa. Kun nämä kaksi eri ajanhetkeä edustavaa osakuvaa rakennetaan yhdeksi osakuvaksi, edustaa joka toinen juova kuvassa eri ajanhetkeä kuin toiset, ja mikäli kuvassa on vähänkään liikettä, kuva hajoaa kampamaisesti vaakasuunnassa.

Kuvaputkitelevisiossa tällaista efektiä ei synny, koska piirrettäessä uutta osakuvaa on edellinen osakuva jo sopivasti himmentynyt, eli kuvaputken loisteaine kantaa esitysprosessissa erittäin tärkeää osaa. Koko lomitushan palvelee ainoastaan kuvaputkitekniikan käyttöä.

Koska nykyiset projektorit ovat luonteeltaan progressiivisia, täytyy lomitus poistaa (de-interlacing) esitettäessä lomitettua materiaalia. Ja tämä ei olekaan enää mikään yksinkertainen temppu. Projektorin oman tai ulkoisen skaalaimen laadusta riippuu myös pitkälti se, kuinka laadukkaaseen lopputulokseen päästään. Faroudja DCDi edustaa alansa huippua lomituksen poistossa.

Lomituksen poisto ei ole kuitenkaan aina välttämätöntä. On myös olemassa materiaalia, jonka todellinen kuvanopeus on 25 FPS. Tällaisia ovat esimerkiksi suurin osa aluekoodi 2:n (R2) DVD-elokuvista. Tämä johtuu siitä, että siirrettäessä filmiä PAL-videolle sitä pyöritetään hieman ylinopeudella, oikean 24 FPS:n sijasta PAL:in 25 FPS - samasta syystä elokuvat ovat DVD:llä kestoajaltaan lyhyempiä kuin teatterissa. DVD:lle ei kuitenkaan tallenneta juovia ja kenttiä, vaan filmiruutuja sellaisenaan, koodattuna digitaalisiksi kuvaruuduiksi. Siten järjestelmä ei ota kantaa siihen, miten kuva tulisi esittää - vaikkakin levyllä on bitti, joka kertoo, onko kuva lomitettua vai progressiivista.

Projektorien kaveriksi onkin kehitetty DVD-soittimia, jotka tukevat progressive scan -esitystä. Progressiivisen tilan käyttö edellyttää joko komponenttivideo- (YpBpR), VGA- tai DVI-videoliitännän käyttöä soittimen ja projektorin välissä. Näin siksi, että progressiivinen video on juovataajuudeltaan normaaliin verrattuna tuplattu (31250 Hz). Se on ikäänkuin SVGA-tasoista videota, mutta resoluutioltaan 720x576p. Pieni "p" resoluution perässä tarkoittaa progressiivista tilaa, vastaavasti "i" tarkoittaisi lomitettua tilaa. Tuplattua juovataajuutta on pakko käyttää, jotta näyttö voitaisiin edelleenkin päivittää 50 Hz:n taajuudella, mikä on edelleenkin välttämätöntä kuvaputkinäyttöjen kanssa. Progressiivisessa tilassa lähetetään sama kuva kahteen kertaan, jolloin 25 FPS:n kuvanopeus toteutuu 50 Hz:n virkistystaajuudella.

Soittimissa on kuitenkin eroja. Valtaosa soittimista lukee DVD:ltä edelläkuvatun progressive-bitin ja tuottaa sen mukaan joko progressiivista tai lomiteltua signaalia. Tällaisen systeemin huono puoli on siinä, että valtaosassa R2-julkaisuista tuo progressive-bitti on väärin koodattu. Kuva on lähes aina progressiivinen, mutta bitti on useimmiten asetettu "interlaced" -asentoon. Todellisen progressiivisen kuvan katseluilo jää tällöin vain harvoihin levyihin, eikä "progesoittimesta" ole juurikaan iloa.

Faroudjan DCDi-piiriin perustuvissa soittimissa tätä ongelmaa ei kuitenkaan ole. Soitin ei välitä progressive-bitistä tuon taivaallista, vaan systeemi on niin älykäs, että se osaa itse prosessoida jokaisen ruudun täydelle resoluutiolle, olipa sitten alkuperäinen materiaali lomitettu tai ei. Jos on hankkimassa progressiivista DVD-soitinta projektorin kaveriksi, kannattaa hankkia malli, jossa on Faroudjan DCDi-piiri. Piirin läsnäolo ei nosta DVD-soittimen hintaa pilviin, vaan esimerkiksi Samsungin malleja Faroudjan piirillä saa alle 300 eurolla.
HDTV tulee taas - oletko valmis?
1980-luvulla puhuttiin kovasti HDTV:n tulemisesta. Puheet kuitenkin vähenivät hiljakseen; ilmeisesti järjestelmä olisi analogisesti toteutettuna ollut liian kallis ja muutenkin yhteensopimaton senhetkisten televisiojärjestelmien kanssa. Ja toisaalta SVGA-tasoinen kuvaputkinäyttö television mittasuhteissa ei taatusti ollut halpa - ei ainakaan 80-luvulla.

Digitaalinen TV on nyt kuitenkin tätä päivää ja tarjoaa mahdollisuuden myös HDTV-tasoisiin lähetyksiin. Lisäksi nykypäivän digitaalinen tekniikka antaisi mahdollisuuden skaalata HDTV-lähetyksiä myös normaaleille televisioille, joten samaa kanavaa voisivat periaatteessa seurata sekä HDTV- että normaaliasiakkaat. Ainakin periaatteessa...

Eräs merkittävä helpotus HDTV:n tulemiselle on projektoritekniikan kehitys. Tällä hetkellä markkinoilla olevat kotiteatteriprojektorit pystyvät jo nyt täyteen jenkki-HDTV tarkkuuteen, 1280x720p. Hyvin todennäköisesti jo syksyllä tulevat uudet mallit, jotka pystyvät myös eurooppalaisen 1920x1080i-HDTV-kuvan täyteen resoluutioon. Aivan niin - vanha Yhdysvallat/Eurooppa-järjestelmäsota elää yhä vain; myös HDTV:ssä!

Myös DVD:stä on tulossa HD-versio. DVD Forum on hiljattain hyväksynyt HD DVD -määrittelyn. Se perustuu uuteen Blu-Ray-tekniikkaan, jolla levylle saadaan 15-20 gigatavua dataa. Sinänsä HD DVD olisikin jo lämpimästi tervetullut uutuus kotiteatteriin. Nykyaikaisella projektorilla esitettynä eivät läheskään kaikki DVD-elokuvat näytä enää hyvältä, koska mm. kuvassa olevat MPEG-virran pakkausvirheet, kuvakohina ja muut vastaavat asiat tulevat todella selvästi esiin, ja esimerkiksi 100-200-tuumaiseksi heijastettuna alkaa kuva näyttää monilla levyillä suorastaan epätarkalta.

Nykyisen DVD-järjestelmän huonouden tajuaa viimeistään siinä vaiheessa, kun hakee Internetistä esimerkiksi 1280x720p-tilaan pakattuja demovideoita. Näitä on saatavilla esimerkiksi Windows Media 9 -formaatissa. Niiden rinnalla DVD näyttää lähinnä vanhalta VHS-nauhalta, joten sukupolvenvaihdos videotekniikassa olisi todellakin tervetullut.
Oma valintani: Panasonic PT-AE500
Kaveri hankki viime vuoden puolella Panasonic PT-AE300 -videoprojektorin, jota kävin katselemassa ja ihastuin kuvanlaatuun välittömästi. Se oli ensimmäinen näkemäni projektori, joka toisti esimerkiksi ihmiskasvojen värin oikein. Natiivi 16:9-kuvasuhde toi lisäksi mahdollisuuden syöttää DVD:n anamorfinen kuva projektorille sellaisenaan, ilman että pystyresoluutiota tarvitsisi heikentää ns. letterboxauksella. Letterboxaus on pakollinen toimenpide käytettäessä 4:3-kuvasuhteen näyttölaitetta, koska vain siten voidaan elokuva esittää sen alkuperäisissä mittasuhteissa. Käyttämällä 16:9-kuvasuhteen näyttöä voidaan letterboxaus välttää, ja vain tällä tavoin saadaan DVD:n koko resoluutio näkyviin. Ero letterboxatun ja 16:9-kuvasuhteen kuvan tarkkuuksien välillä on varsinkin suurella kuvalla melkoinen. Eikä auta, vaikka projektorissa olisi kuinka tarkka 4:3-paneeli: mikäli DVD säädetään tekemään letterboxaus, on kuvan tarkkuus menetetty jo ennen kuin signaali tulee ulos DVD-soittimelta.

Maaliskuussa kypsyi oma päätökseni hankkia parempi videoprojektori. Silloisen projektorin, Sony CPJ-D500:n kuva alkoi näyttää jotenkin "laimealta" kaverin PT-AE300:n kuvan rinnalla. Niinpä sitten katselin tarjontaa ja havaitsin, että Panasonicilta oli tullut uusi malli, PT-AE500. Luettuani laitteen speksit kypsyi ostopäätös lähes välittömästi. 1280x720 HDTV-tarkkuus, 1300:1-kontrastisuhde, 850 ANSIn kirkkaus, CVBS-, S-video-, Scart-, VGA- sekä DVI- liitäntämahdollisuudet ja filmimäisen tasainen, "rasteriton" kuva olivat asioita, jotka saivat tekemään nopean päätöksen. Panasonicin väritoiston olin jo nähnyt AE300:n kanssa, joten näkemättäkin uskoin, että AE500 pystyy vähintään samaan. Olin niin vakuuttunut, että tein päätöksen edes näkemättä itse laitetta. Mahdollisuutta koekatseluun ei täällä päin Suomea olisi ollutkaan, mutta ainakin laitetta kehuttiin eri puolilla Internetiä käydyissä keskusteluissa niin paljon, ettei se voinut kovin huonokaan olla.

Laitteen haluttavuudesta kertoi se, ettei sen tilaaminen onnistunut noin vain, koska tavaraa ei yksinkertaisesti ollut kenelläkään: laite oli kaikkialla loppuunmyyty. Odotusajat vaihtelivat viikoista kuukausiin, kunnes löysin erään liikkeen, joka oli tilannut laitteita jo hyvän aikaa sitten, ja parin viikon sisällä saapuvasta erästä oli vielä kaksi laitetta vapaana. Eipä muuta kuin tilaus vetämään sinne.

Viimein laite saapui, ja purkaessani sitä paketissa havaitsin, että pohjassa luki valmistusajankohtana "March 2004". Eipä tainnut ehtiä kovin montaa päivää maata paketissa... :-)

Ensimmäiset testit näyttivät heti, ettei kehu ollut turhaa. Kuvanlaatu oli joka suhteessa positiivinen yllätys, enkä löytänyt kuvasta kerrassaan mitään valitettavaa. Väritkin olivat jo aiemmin nähdyn AE300:n tyyliin täydelliset. AE500:ssa on erilaisia kuvatiloja eri materiaaleja varten, eli esimerkiksi PC:n grafiikalle saa voimakaskontrastisen tilan, videomateriaaleille on oma tilansa ja elokuville kaksi CINEMA-tilaa. CINEMA2-tilassa saa mielestäni luonnollisimmat värit, jos käytetään mittarina ihmiskasvojen toistoa.

Kun projektorin kuva oli suoranainen täydellisyys, joutuikin teatterihuone päivitykseen. Ensinnäkään uutta projektoria ei voinut asentaa vanhan tilalle, huoneen takaseinän taakse kellarikäytävän puolella olevaan hyllyyn. Piikkasin edelliselle projektorille 16-senttiseen betonisenään noin 15 x 12 cm:n kokoisen ikkunan, jonka kautta kuva heijastettiin teatterihuoneeseen lasin läpi, vastaavasti kuin aidoissa teattereisssa tehdään. Tällä tavoin varsin äänekkään projektorin sai pois kotiteatteritilasta ja huoneen siten hiljaisemmaksi. Panasonic PT-AE500 on kuitenkin optiikaltaan sellainen, että se heijastaa kuvan yläviistoon tai alaviistoon riippuen siitä, miten päin projektorin sijoittaa, ja lisäksi optiikan polttoväli on sellainen, että tuon heijastusikkunan kautta heijastettuna olisi heijastettu kuva ollut aivan liian iso. Näin ollen projektori siirtyi nyt väkisinkin lähemmäs kangasta, teatterihuoneen puolelle. Äänellisesti tästä ei kuitenkaan ollutkaan juuri haittaa, sillä PT-AE500:n käyntiääni normaalikäytössä on vain 27 dB! Se ei enää vaadi erikoistoimenpiteitä käyntiäänen vaimentamiseksi. Vertauksena kerrottakoon, että vanha projektori hurisi heijastusaukossa olevan ikkunalasin läpikin lähes saman verran kuin PT-AE500 sellaisenaan...

Projektorin siirto teatterihuoneen puolelle helpotti myös sen käyttöä. Aiemmin piti juosta kellarikäytävän puolelle käynnistämään ja sammuttamaan projektori yms. Nyt tämän kaiken ja paljon muutakin voi tehdä kätevästi katselusohvalta käsin - AE500:n mukana tulevalla kaukosäätimellä! Säädin toimii erinomaisesti vaikka sen osoittaakin valkokangasta kohti ja projektori on katselupaikan takana ylhäällä. On jotenkin luonnollisempaa tähdätä kaukosäätimellä kuvaa kohti kuin takayläviistossa olevaa projektoria kohti.
PT-AE500 omatekoisessa telineessään hyllyn kulmassa.
Projektoritelineen rakentelun jälkeen meni valkokangas vaihtoon. Käytin aiemmin ns. akustisesti läpinäkyvää, perferoitua aitoa teatterikangasta - samaa tavaraa, jota käytetään oikeissa elokuvateattereissa. Perferoidun kankaan idea on, että sen taakse voi sijoittaa kaiuttimia, koska kankaassa on pieniä reikiä, joista ääni pääsee lävitse. Olen sijoittanut subwooferit sekä keskikanavan kankaan taakse. PT-AE500:n rasteriton kuva kuitenkin nosti nuo pienet reiät nyt ikävän selkeästi näkyviin, kun ne aiempien projektorien kanssa "hukkuivat" niiden rasterimaiseen kuvapintaan lähes täydellisesti. Tämäntyyppinen teatterikangashan vaatii normaalisti vähintään viiden metrin katselumatkan, ja meillä katselumatkaa on vain kolmisen metriä.

Päätin rakentaa uuden kankaan itse. Kävin kyselemässä paikallisesta kangaskaupasta erilaisia valkoisia kankaita, ja lopulta valitsin kangaslaadun, josta valmistetaan kuulemma kokin takkeja. Se on jokseenkin venymätöntä, valkoista ja sopivan paksua kangasta, joka antaa tasaisen valkoisen heijastuksen ja on silti sen verran ohutta, ettei se sotke kankaan takana olevien kaiuttimien äänentoistoa liikaa. Kangas on kiinnitetty vastaavalla periaatteella kuin aiempikin kangas, pingottamalla köydellä lukuisten koukkujen varaan. Kankaan reunoihin ommellaan vahvistukset ja kiinnitetään siihen purjerenkaat, joiden kautta kiinnitysköysi kulkee.

Tällainen kiinnitys tarjoaa mahdollisuuden säätää kangas tasaisen tiukaksi koko kuva-alaltaan, ja näin syntyy tasainen kuvapinta, jolle heijastettu kuva ei vääristy mutkien tai painaumien takia.
Ja kuten jo arvata saattaa - tällaista kiinnitystapaa käytetään myös aidoissa elokuvateattereissa.
Lopputulos on viimeistelty mustilla verhoilla, joilla kuva-ala on rajattu.
Kuten kuvista näkyy, ei kangas olekaan 16:9 kuvasuhteen mukainen, kuten hätäisempi lukija voisi olettaa. Tämä juontaa juurensa ideaan projektorin asennuspaikan ja käsikäyttöisen zoomin yhteisvaikutuksen hyödyntämiseen. Projektori on asennettu siten, että 16:9-tilassa saadaan koko kankaan leveyssuunnassa täyttävä kuva asettamalla projektorin zoom tele-asentoon (pienin kuva). Jos on tarve esittää 4:3-kuvasuhteen materiaalia, voidaan zoomi kääntää wide-asentoon (suurin kuva), jolloin kuva täyttää kankaan pystysuunnassa, mutta laidoille jää tyhjää. Jos tässä asennossa kytkee 16:9-tilan päälle, menee kuva tietenkin yli kankaan laitojen.

Tällä zoomikikkailulla saa myös 4:3-tilassa suuremman kuvan! Ilman zoomin käyttöä 4:3-materiaali näytti sellaiselta orvon pieneltä läntiltä kankaan keskellä! Tämä johtuu siitä, että 16:9-kuvasuhteen paneeleista jätetään 4:3-kuvatilassa laita-alat käyttämättä, ja siksi kuva näyttää kapealta ja pieneltä - joten eipä tyhjiä laita-aloja kannata edes heijastaa kankaalle, kun ne voi osittain zoomata ulos ja saada tällä tavoin isomman 4:3-kuvan...
16:9-kuvasuhteella heijastettu kuva, zoom tele-asennossa.
4:3-kuvasuhteella heijastettu kuva, zoom wide-asennossa.

Sivun alkuun