Jarkko Pienimäki | jarpie@kotinet.com
Orson Welles
George Orson Welles syntyi 6. toukokuuta 1915 Kenoshassa, Kalifornian osavaltiossa. Hänen isänsä oli osa-aikainen keksijä ja hotellin omistaja ja hänen äitinsä oli konserttipianisti. Orson oli jo lapsena lahjakas, soitti pianoa ja viulua sekä jo nuorena oppi taikuriksi ja myöhemmällä iällään maalariksi.

Kun Orson oli yhdeksän vanha hänen äitinsä kuoli, minkä jälkeen hän matkusti ympäri maailmaa isänsä kanssa. Hän siirtyi perhetutun tohtori Maurice Bernsteinin hoiviin, kun hänen isänsä kuoli Orsonin ollessa 15-vuotias. Valmistuttuaan Todd Schoolista Woodstockissa hän kieltäytyi korkeakoulujen stipendeistä ja lähti kiertelemään Irlantiin ja siinä sivussa maalailemaan. Kun hän ei päässyt Lontoon eikä Broadwayn teattereihin, hän lähti uudelleen matkustelemaan mm. Marokkoon ja Espanjaan. Thornton Wilderin ja Alexander Woollcottin suositusten avulla hän pääsi kiertelevään Katherine Cornell's Road Companyyn, jossa hän teki ensiesiintymisensä 1934 New Yorkissa Tybaltin roolissa. Samana vuonna hän avioitui, ohjasi ensimmäisen lyhytelokuvansa ja esiintyi radiossa. Vuonna 1937 hän perusti John Housemanin kanssa Mercury Theateren, johon liittyivät mm. Joseph Cotten, Agnes Moorehead, Everett Sloane ja monet muut lahjakkaat näyttelijät.

Orson Welles nousi kuuluisuuteen aiheutettuaan hysteriaa ja pakokauhua radiokuunnelmallaan "The War of the Worlds" (Maailmojen Sota), joka oli puettu oikean uutislähetyksen muotoon. Kuuntelijat luulivat kuunnelmaa oikeaksi uutislähetykseksi ja luulivat että marsilaiset hyökkäävät. Tämä vakuutti Hollywoodin suurimmat studiot Wellesin lahjoista siinä määrin, että nämä yrittivät saada hänet talliinsa. Lopulta Welles teki RKO:n kanssa ennenkuulumattoman sopimuksen, joka antoi täyden taiteellisen vapauden lopullista leikkausta myöten, kunhan budjetti ei ylity. Welles ei alun perin ollut hirveän innostunut elokuvien ohjaamisesta, koska hänen suurimmat intohimonsa olivat teatteri ja radio, joten hän pyysi sopimusta johon ei takuulla suostuttaisi. Hänen yllätykseen RKO teki kuitenkin kahden elokuvan mittaisen sopimuksen "ihmelapsen" kanssa.

Aluksi Welles kirjoitti käsikirjoitusta romaanista Heart of Darkness, mutta studio pisti elokuvan jäihin pelätessään että siitä tulisi liian massiivinen ja kallis. Pienenä hauskana triviana kerrottakoon, että Orson Welles oli Francis Ford Coppolan ensimmäinen valinta Colonel Kurtziksi Apocalypse Now -elokuvaan, joka on sovitus Heart of Darknessista mutta sijoittuu Vietnamin sotaan. Tämän jälkeen Welles suunnitteli filmatisointia Nicholas Blaken romaanista The Smiler with the Knife, mutta sekin projekti jäi suunnitteluasteelle. Aikaa kului, eikä Welles saanut aikaiseksi projektia. opulta RKO:n pomot päättivät jäädyttää Wellesin ja Mercury Theatren palkat ja kulukorvaukset siihen asti, kunnes käsikirjoitus saadaan valmiiksi, joten Welles lyöttäytyi yhteen alkoholiongelmaisen veteraanikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin kanssa sillä ehdolla, että hän pitää itsensä erossa alkoholista.
Orson Welles (vas.) ohjaamassa Citizen Kanea. Dokumentista "Anatomy of a Classic".
Welles ja Mankiewicz päättivät tehdä elokuvan vaikutusvaltaisesta ja rikkaasta henkilöstä, joten Howard Hughes oli looginen valinta. He tulivat kuitenkin siihen tulokseen, ettei Welles ole sopiva näyttelemään Hughesia, joten Mankiewicz ehdotti että tekisivät elokuvan mediamoguli William Randolph Hearstista, jonka Mankiewcz tunsi ja oli ollut tämän juhlilla vieraana - kunnes sai porttikiellon liiallisen alkoholin nauttimisen ja häiriköinnin vuoksi. Welles vaati täydellistä salassapitoa, joten kuvauspaikka oli täysin suljettu kaikilta ulkopuolisilta, eivätkä edes RKO:n työntekijät ja johtajat päässeet kuvauspaikalle. Mutta Mankiewicz antoi käsikirjoituksen ystävälleen ja käsikirjoittajakollega Charles Ledererille, Hearstin rakastajattaren, Marion Daviesin, veljenpojalle, joten käsikirjoitus kulki aina Hearstille asti, joka tietenkin hermostui asiasta. Hearst päätti tuhota ja estää Citizen Kanen valmistumisen. Onneksi hän epäonnistui yrityksessään, mikä osaksi johtui Hearstin imperiumin tuhosta ja hänen vararikostaan. Wellesin oman tarinan mukaan sillä välin kun hän oli itse ravintolassa, Hearst järjesti hänen hotellihuoneeseen alastoman alaikäisen tytön ja kuvaajan, joka olisi tuhonnut Wellesin uran. Kaikeksi onneksi asiasta vihiä saanut poliisi varoitti häntä menemästä hotelliin.

Kriitikot ylistivät Citizen Kanea mutta yleisö ei, joten siitä tuli taloudellinen floppi, joka tuotti 150 000 dollarin tappiot. Suurin syy Citizen Kanen taloudelliseen epäonnistumiseen johtui vaikutusvaltaisen Hearstin häirinnästä, jonka lehdet eivät suostuneet painamaan mainoksia tai arvosteluja Citizen Kanesta. Citizen Kane sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta; paras miespääosa, "Best Art Direction-Interior Decoration, Black-and-White", paras kuvaus, paras ohjaus, paras leikkaus, paras musiikki, paras elokuva ja paras ääni. Näistä se voitti vain parhaan käsikirjoituksen Oscarin, jonka Welles jakoi Mankiewiczin kanssa. (Lue Citizen Kanen DVD-arvio toisesta artikkelista!)
Welles vuoden 1982 haastattelussa Citizen Kanesta dokumentissa "Anatomy of a Classic".
Citizen Kanen jälkeen Welles ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan The Magnificent Ambersons (Mahtavat Ambersonit, 1942), joka perustui Booth Tarkingtonin romaaniin. Elokuva kertoo mahtisuvusta, joka menettää kaiken - tarina ei ole järin valoisa eikä iloinen. Elokuvan koenäytös oli juuri Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen, ja koeyleisö olisi halunnut nähdä iloisen ja hauskan elokuvan synkän ja pessimistisen sijaan. Studio leikkasi koeyleisön kommenttien seuraksena elokuvasta pois 50 minuuttia ja kuvautti uuden, iloisen lopun sillä välin kun Welles oli poissa maasta kuvaamassa It's All True -dokumenttia. Studio tuhosi kaiken "ylimääräisen" materiaalin, jotta Welles ei voisi leikata elokuvaa uusiksi. Vaikka studio teurastikin elokuvan, se on siltikin upea ja hieno elokuva - voi vain spekuloida, kuinka paljon parempi Wellesin oma versio olisi ollut. Samaan aikaan Ambersonsin kanssa Welles kuvasi Journey Into Fearia, koska hänen piti ehtiä Brasiliaan tekemään It's All True -dokumenttia. Studion johto vaihtui kesken It's All Truen tekemisen ja veti rahahanat kiinni, joten Wellesin ei auttanut muu kuin jättää dokumentti kesken.

The Stanger (Muukalainen katosi, 1946) oli ainoa Wellesin ohjaama voittoa tuottanut elokuva, ja se on myös tavanomaisin ja perinteisin hänen elokuvistaan. The Stranger on myös ainoa elokuva, jonka käsikirjoitus ja/tai tarina ei ole Wellesin käsistä. Tarina oli lähtöisin Decla Dunningilta ja Victor Trivakselta, ja lopullisen käsikirjoituksen kirjoittivat Anthony Veiller ja John Huston. Elokuvassa Edward G. Robinsonin näyttelemä Mr. Wilson etsii viimeistä vapaalla olevaa natsirikollista Franz Kindleriä (Orson Welles). Kuten jokainen Wellesin Hollywoodissa ohjaama elokuva Citizen Kanen jälkeen, myös The Stranger kärsi studion käsissä; elokuvasta leikattiin pois ainakin 20-30 minuuttia materiaalia, mm. pitkähkö osuus, jossa Mr. Wilson etsii Kindleriä Etelä-Amerikasta.

The Strangerin jälkeen Orson Welles ohjasi elokuvan The Lady from Shanghai (Nainen Shanghaista, 1947), joka jäi viimeiseksi Hollywood-elokuvaksi ennen Touch of Eviliä. The Lady from Shanghaikaan ei säästynyt tuottajien sekaantumiselta, vaan siitäkin leikattiin pois kohtauksia, lähteestä riippuen noin 20-40 minuuttia. Welles oli suunnitellut huolella, millainen musiikki elokuvaan pitäisi säveltää, mutta studion tuottajat antoivat elokuvan surkean säveltäjän käsiin, joka jätti Wellesin suunnitelmat täysin huomioimatta ja sävelsi huonon, elokuvaan sopimattoman musiikin. Tästäkin huolimatta The Lady From Shanghaita pidetään mielenkiintoisena ja hyvänä elokuva, joskaan sitä ei lasketa yleisesti Wellesin parhaimpiin elokuviin.

Welles päätti näyttää epäilijöille, että hän voi tehdä pienellä rahalla ja lyhyessä ajassa "ison" elokuvan, toivoen että saisi vastaavia pieniä projekteja. Wellesin ohjaamaa Macbethiä verrattiin kohtuuttomasti Laurence Olivierin ison budjetin Hamletiin, joten Macbeth oli taloudellinen floppi ja sai murskakritiikin niin Yhdysvalloissa kuin Iso-Britanniassakin. Muualla Euroopassa ja eritoten Ranskassa kriitikot eivät voineet ymmärtää, mikseivät brittiläiset ja yhdysvaltaiset kriitikot arvostaneet Wellesin tyyliteltyä ja surrealista tulkintaa Shakespearen näytelmästä. Welles oli pettynyt jouduttuaan leikkaamaan studion käskystä elokuvan uusiksi koenäytöksen jälkeen ja dubbaamaan dialogin uudestaan ilman skotlantilaisia aksentteja.
Welles Harry Limena elokuvassa The Third Man.
Welles rahoitti Othellon omasta pussistaan keräämällä rahaa näyttelemällä muiden elokuvissa, kuten esimerkiksi Carol Reedin The Third Manissa (Kolmas mies, 1949). Othellon kuvaukset katkesivat kahdesti rahojen loputtua kesken ja kuvaukset kestivät yhteensä kolme vuotta (1949-1952). Othellokaan ei säästynyt ongelmilta, vaan huonosti tehty jälkituotanto haittasi elokuvaa, esim. dialogi ei ollut kuvan kanssa synkissä. Othello keräsi eurooppalaisilta kriitikoilta kehuja ja voitti Cannesin elokuvajuhlien Palme D'Or -pääpalkinnon vuonna 1952, mutta jälleen kerran jäi paitsi arvostusta Yhdysvalloissa.

Näiden jälkeen Welles ohjasi eurooppalaisella rahoituksella tehdyn Confidential Reportin (Salainen raportti, 1955) joka tunnetaan yhdysvalloissa nimellä Mr. Arkadin. Kun elokuva oli ollut ennakkonäytöksessä mm. Iso-Britanniassa, elokuvan rahoittajat ottivat elokuvan Wellesin käsistä ja leikkauttivat sen uudestaan aivan erilaiseksi kuin hän oli alun perin visionut. Confidential Rerportista on olemassa tiettävästi ainakin muutama erilainen versio: Yhdysvaltalainen tökerösti leikattu Mr. Arkadin, eurooppalainen Confidential Report ja tähän mennessä eniten Wellesin vision mukainen ns. Corinth-versio, joka on näistä 100-minuuttisena pisin. Alkuperäinen Wellesin leikkaus olisi ollut 120 minuutin pituinen. Täydellistä leikkausta ei tulla luultavasti koskaan näkemään, mutta tällä hetkellä on tekeillä 106-minuuttinen restaurointi. Itse Wellesin sanojen mukaan Confidential Report kärsi leikkomisesta vähintään saman verran kuin The Magnificent Ambersons.

Vuonna 1955 Welles aloitti Don Quixoten kuvaukset, jotka jatkuivat aina 60-luvun loppuun asti, kunnes pääosanäyttelijä Francisco Reigueran kuolema pani lopullisen niitin projektille. Welles kutsui Don Quixotea omaksi yksityiseksi kokeilukseen, jonka olisi voinut saattaa valmiiksi milloin olisi vain halunnut. Don Quixoten elokuvaprojekteja on kutsuttu kirotuiksi, koska pääsääntöisesti ne ovat olleet joko taiteellisesti ja/tai taloudellisesti floppeja. Espanjalainen ohjaaja Jess Franco leikkasi Don Quixoten joten kuten valmiiksi keskeneräisestä materiaalista, mutta sitä pidetään aika yleisesti epäonnistuneena yrityksenä eikä se tiettävästi vastaa juurikaan Wellesin ideoimaa visiota.

Orson Wellesin viimeiseksi Hollywood-elokuvaksi jäi Touch of Evil (Pahan kosketus, 1952), joka perustuu löyhästi pulp-kirja Badge of Eviliin. Alun perin Universal oli palkannut Orson Wellesin näyttelemään elokuvassa, mutta väärinkäsityksen vuoksi Charlton Heston oletti Wellesin myös ohjaavan elokuvan. Tuottaja Albert Zugsmith halusi pitää yhden studion suurimmista tähdistä tyytyväisenä, joten hän antoi Wellesin ohjata elokuvan. Welles teki isoja muutoksia jo valmiiseen käsikirjoitukseen, joka poikkeaa kirjasta varsin paljon. Kun Welles oli leikannut elokuvan loppuun ja lähtenyt kuvaamaan Don Quixotea, Universal leikkautti elokuvan uusiksi ja palkkasi Harry Kellerin kuvaamaan lisää kohtauksia elokuvaan. Tästä kuultuaan Welles kirjoitti Universalin johtoportaalle 58-sivuisen kirjeen, jossa oli ohjeet miten elokuva pitäisi leikata jotta siitä tulisi parempi, mutta sitä ei otettu huomioon. Vasta 40 vuotta myöhemmin kirje löytyi Charlton Hestonin hallusta. Kirjeen perusteella Touch of Evil restauroitiin mahdollisimman paljon Wellesin näkemyksen mukaiseksi, vaikkakaan täysin Wellesin version mukainen sekään ei ole, koska osa alun perin pois leikatusta materiaalista on hävinnyt tai tuhottu.

Touch of Evilin jälkeen Welles tekikin loput elokuvat omalla ja kansainvälisellä rahoituksella, josta pääosa oli Euroopasta. The Trial (Oikeusjuttu, 1962) kuvattiin pääosin Ranskassa mutta myös Italiassa ja Kroatiassa, jossa Welles tutustui elokuvan kuvausten aikaan näyttelijätär Oja Kodariin, jonka hän tapasi uudelleen vasta neljä vuotta myöhemmin. Elokuva kuvattiin pienellä budjetilla, joten Welles ei käyttänyt juurikaan lavasteita vaan kuvasi mm. Pariisissa suljetulla rautatieasemalla.
Asianajaja Hastlerina The Trialissa.
Trialin jälkeen Welles palasi Shakespearen pariin Chimes at Midnightilla (aka Falstaff), joka tiivistää romaanit Henry IV (osat 1 ja 2), Henry V, Richard II ja The Merry Merry Wives of Windsor yhdeksi kaksituntiseksi elokuvaksi. Welles kaavaili Chimes at Midnightia alun perin näytelmäksi ensimmäisen kerran 1939, mutta näytelmän ensimmäiseksi osaksi tarkoitettu ensinäytös oli katastrofi, eikä toista osaa koskaan esitetty. Welles yritti saada näytelmää kasaan taas vuonna 1960. Sekään ei ottanut tuulta purjeisiin, mutta tätä myöhempää näytelmää hän käytti elokuvansa pohjana. Chimes at Midnight oli Othellon tavoin ongelmallinen projekti; se kuvattiin pätkissä 1964-65 talvella eri osissa Espanjaa, kuvaukset keskeytyivät välillä rahojen loputtua ja Wellesin olleena sairaana, eikä kaikkia tarvittavia näyttelijöitä saatu aina paikalle. Elokuvan hulluin piirre on, että Welles sai jollain ilveellä valehdeltua tuottajalle, että hän kuvaa Treasure Islandia eikä Chimes at Midnightia. Elokuva kuvattiin uskomattoman pienellä 1,1 miljoonan dollarin budjetilla (tai 800 000, jos uskoo tuottajaa), joka onkin yllättävän pieni kun ottaa huomioon taistelukohtaukset, puvustuksen ja uskollisuuden kuvastamalleen ajajaksolle.

Chimes at Midnightin jälkeen 60-luvun lopulla Welles kuvasi varsin perinteisestä merelle sijoittuvaa jännäriä The Deep, joka perustui Charles Williamsin Dead Calm -tarinaan. Sekin jäi kesken jälleen kerran, koska hän ei saanut kasaan tarvittavaa rahoitusta lopun ison räjähdyksen kuvaamista varten. Lopulta Welles ilmeisesti menetti kiinnostuksen elokuvaan ja siirtyi muiden projektien pariin, ja lopullisen sinetin projektille löi elokuvassa näytelleen Laurence Harveyn kuolema vuonna 1973.

60-luvun lopulla Welles ohjasi kaksi tv-elokuvaa. Ensimmäinen näistä oli The Immortal Story (1968), jonka piti olla ensimmäinen sovitus Isak Dinesenin kirjoista, mutta loput jäivät tuottamatta. Immortal Story on Wellesin elokuvista vaikein löytää missään kotiformaatissa. Se on saatavilla DVD:llä vain Italiassa huonolaatuisena julkaisuna, eikä videojulkaisujakaan monta ole. Alun perin Immortal Story piti esittää Ranskan televisiossa, mutta lopulta se sai kuitenkin teatterilevityksen Jeanne Moreaun kuuluisuuden ansiosta.

Toinen tv-elokuvista oli -69 tehty Shakespearen romaaniin perustuva The Merchant of Venice, joka saatiin valmiiksi mutta ehdittiin esittää vain Oja Kodarille ja tämän äidille. Elokuvan negatiivit varastettiin tai hävisivät mystisesti, kadonneita negatiiveja ei koskaan saatu takaisin tai löydetty. Elokuvasta on Munich Filmuseumin hallussa 40 minuuttia, josta puuttuu vain osa lopusta ja musiikkiraita.

1970-76 välisenä aikana kuvattu The Other Side of the Wind saatiin melkein valmiiksi, mutta leikkausvaiheessa tuli ongelmia jälleen kerran rahoituksen kanssa. Yhtenä rahoittajana toimi Iranin itsevaltiaan šaahin lanko Mehdi Bousheri, ja lopulta projekti joutui limboon Iranissa -79 puhjenneen vallankumouksen vuoksi, jolloin šaahi syrjäytettiin vallasta ja islamilaiset nousivat valtaan. Welles jätti tarkat ohjeet, miten elokuva pitäisi leikata loppuun, vaikka hän ei olisi paikalla, mutta Iranin tilanteen ja muiden oikeudellisten sotkujen vuoksi elokuva on vieläkin keskeneräisenä. Viime vuosina sitä on yritetty saada valmiiksi, mutta Wellesin tytär Beatrice on väittänyt, että hänellä on oikeudet kaikkeen Wellesin jättämään materiaaliin, Wind mukaanlukien, ja uhannut oikeustoimilla jos joku yrittää saada elokuvaa valmiiksi. Todellisuudessa Beatrice omistaa oikeudet vain Othelloon, mutta kalliiden oikeudenkäyntien pelossa suunnitelmista on tähän mennessä luovuttu. Viimeisimpien uutisten mukaan sotku olisi vihdoin selviämässä ja elokuva saataisiin lähivuosina leikattua valmiiksi.

Dokumentin taideväärentäjä Emyl De Horystä kuvannut Francois Reichenbach halusi näyttää kuvaamansa materiaalin Wellesille, joka kiinnostui asiasta ja pyysi saada käyttää Reichenbachin kuvaamaa materiaalia omassa projektissaan, josta muotoutui F for Fake (V niinkuin väärennös, 1974). Fake ei ole varsinaisesti elokuva vaan lähinnä elokuvan, dokumentin ja esseen sekoitus, jota on luonnehdittu lyhyesti "documentary-essayksi". F for Fake menestyi Euroopassa varsin hyvin, mutta sai vain pienen teatterikierroksen Yhdysvalloissa eikä herättänyt juurikaan huomiota.
One Man Band -dokumentissa F for Faken ekstralevyllä.
Orson Welles ohjasi myös muutaman tv-pilotin ja sarjan, mutta niitä ei ole tiettävästi koskaan esitetty kuin osin tai ei ollenkaan tv:ssä. The Fountain of Youth on ollut saatavilla ainakin VHS:llä Iso-Britanniassa. Around the World with Orson Welles oli Iso-Britannian tv:lle tuotettu sarja, jossa Orson Welles vei katsojat ympäri maailman eri kaupunkeihin. Ikävästi viimeinen Wieniin keskittynyt jakso on kadonnut, mutta onneksi loput jaksot on julkaistu Pohjois-Amerikassa DVD:llä.

Vielä 1980-luvulla Wellesillä oli muutama melkein tuotantoon asti päässyt projekti, jotka kaatuivat ihan viime hetkillä, osa rahoituksen puutteen ja osa muiden syiden vuoksi. The Big Brass Ringiin oli jo rahoitus valmiina, mutta kuusi tunnettua näyttelijää kieltäytyi elokuvasta. The Cradle Will Rock ja King Lear pääsivät miltei tuotantoon asti, mutta rahoitus vedettiin pois viime hetkillä.

Orson Welles kuoli samana päivänä kuin Yul Brunner, 10. lokakuuta 1985 Hollywoodissa, Kaliforniassa sydänkohtaukseen.

Sivun alkuun