Tätä hetkeä tuskin kukaan enää uskoi näkevänsä: Saku #49 on viimein julkaistu. Tätä kirjoittaessani se ei tietenkään vielä ole aivan totta, mutta lehden valmistuminen on silti melkoinen ihme. Mitä oikein tapahtui?

Lehtihän piti julkaista alun perin marraskuun alussa. Deadlinen kynnyksellä saapui useita mielenkiintoisia juttuja, joiden vuoksi löysäsin ilmestymispäivää viikolla. Sitten alkoi Mr. Murphy koputella olkapäälle, ja ilmestyminen siirtyi ensin marraskuun loppuun, sitten edelleen joulukuulle.

Sen jälkeen ei lehdestä olekaan näköhavaintoja juuri kenelläkään. Laiteongelmista alkanut ja lopulta yhden elämänjakson loppumiseen päättynyt yli puolen vuoden korpivaellus sotki kuviot. Pikkujoulut pidettiin, vuosi vaihtui, saapui kevät, mutta lehtiä näkyi edelleenkin vain puissa. Alkoi kesä, helvetti jäätyi, Suomi voitti Euroviisut - ei lehteä. Sen ilmestyminen alkoi näyttää yhtä epätodennäköiseltä kuin se että Suomi voit... no niin.

Oletteko koskaan olleet tilanteessa, jossa mikään ei kiinnosta? Kun kaikki voimat ja olematon motivaatio täytyy käyttää siihen, että repii itsensä ylös joka aamu - tai edes päivä - ja tekee sen mitä päivän varrella on pakko tehdä, ei muuta. Ei mitään muuta. Ei puhettakaan mistään ylimääräisestä. Elämässä oli meneillään niin paljon muita, aikaavieviä asioita ja mittakaavaltaan eri kokoluokan juonikulkuja, että yhdistystoiminta oli mielessä taatusti viimeisenä.

Olin vuosien varrella puhunut tapaamisissa ja kirjoittanut foorumissa ja pääkirjoituksissani kuin koulutettu papukaija, kuinka kaikkien yhdistyksen toimintojen kasaantuminen yhden ihmisen harteille ei ole tervettä. Entä sitten kun se yksi väsyy? Jos tapahtuu jotain muuta, eikä kukaan teekään enää mitään asian hyväksi? Viestiketjuihin kirjoiteltiin hymiseviä vastauksia "tarttis jotain tehrä" -hengessä ja ehdoteltiin kauniita kuvioita jatkon varalle. Kaikkihan jatkui kuitenkin kuin ennenkin, niinhän?

Kaiken muun pyörityksen lomassa huomasin olevani niin kurkkuani myöten täynnä yhdistystä, yhteisöä, lehteä ja koko sitä ympäristöä, että voin välillä fyysisesti pahoin. Avasin Sakun layoutin lukemattomia kertoja tämän puolen vuoden aikana, mutta yleensä suljin sen saman tien silkan pahoinvoinnin vuoksi. Olin saanut tarpeekseni. Lakkasin seuraamasta foorumia, en piitannut pätkääkään kotisivuista tai koskenut lehteen. Suljin oven.

Pitkäksi aikaa.

Sitten, vähitellen, tapahtui jotain. Ei, tunnelin päässä ei näkynyt häikäisevää, lämmintä valoa (sekinhän kuuluu yleensä vastaantulevalle junalle), enkelit eivät laulaneet eivätkä taivaat auenneet. Pikku hiljaa, yksi pieni asia kerrallaan, elämä ja sen kuviot alkoivat järjestyä. Ensin pienet, sitten isommat. En oikeastaan ollut siitä edes tietoinen - havahduin vasta kesäkuun puolivälissä siihen, että suurin piirtein kaikki puolen vuoden aikana hiertäneet asiat olivat järjestyneet ja myrsky jättänyt jälkeensä öljyiset laineet.

Avasin Sakun - eikä mitään tapahtunut. Pahoinvointi oli poissa. Palasin viimeisimpään keskeneräiseksi jääneeseen artikkeliin. Muotoilin, säädin, linkitin. Ensin yhden, sitten toisen jutun. Vähitellen lehti löysi jälleen muotonsa, ja juttuja katsellessa alkoi näyttää siltä, että tulossa olisi aivan kelpo lehti, yksi laajimmista vuosikausiin. Enemmittä puheitta - olkaa hyvä. Numeron 50 olen vielä luvannut tehdä joka tapauksessa, joten se ilmestyy vuoden lopussa. Sen jälkeen jatko on teistä kiinni; jos juttuja tulee, lehtikin ilmestynee. Muuta en lupaa.

Ai niin - se yhdistys. Nykyisen hallituksen kanssa on ollut puhetta, että jatkaisimme vielä yhden vuoden. Kaikkia harmittaa edelleen se, että yhdistyksellä on tilillään yli 1600 euroa, jolla pitäisi ihan mukavan kokoisen tapahtuman, mutta tänä(kään) vuonna ei ehditä enää järjestää mitään isompaa. Omakin syksyni on muuton vuoksi työntäyteinen.

Nyt vain pitäisi jättää haihattelut sikseen ja ruveta todella, yhdessä, suunnittelemaan tapahtumaa vaikka kesäksi 2007. Sen jälkeen yhdistys voidaan minun puolestani purkaa tai säilöä koipalloihin, jos löytyy tarpeeksi vapaaehtoisia hoitamaan yhdistyksen vähäiset lakisääteiset toiminnot. On epätodennäköistä, että enää jatkan puheenjohtajana, mutta siihen on joka tapauksessa vielä yli vuosi aikaa. Mutta vuosi kuluu nopeasti - parempi alkaa valmistautua.

Hyvää juhannusta kaikille. Pysykää pinnalla.

Anu Seilonen
Päätoimittaja
Puheenjohtaja
Papukaija
One more year?

Sivun alkuun