Maxtorin DiamondMax VL 40 -sarjan levyt on valmistajan mukaan tarkoitettu edulliseksi mutta silti tehokkaaksi vaihtoehdoksi kotitietokoneen massamuistiksi. Niissä on mallista riippuen joko yksi tai kaksi levyä ja yhdestä neljään luku/kirjoituspäätä. Levypintaa kohden kapasiteettia löytyy 10 gigaa, joten malliston kapasiteetit vaihtelevat 10:stä 40 gigatavuun.

Oma yksilöni on 30 gigatavun malli 33073H3, joka on nielaissut sisäänsä kaksi levyä ja kolme luku/kirjoituspäätä. Ensimmäistä kertaa tuli vastaan kiintolevy, jonka mukana antistaattisessa pussissa oli manuaali. Se on tosin vain suunnilleen A4-kokoinen kokoon taiteltu paperi, joka on täynnä pienellä painettua tekstiä. Manuaalissa neuvotaan levyn asennus ja jumpperien asennot, ja lisäksi siinä on ohjeita BIOS-asetusten ja levyn osioinnin tekoon erilaisissa PC-koneissa. Amiga-käytössä riittää kun osaa tehdä levyn master/slave-valinnan, loppu jää tiedostojärjestelmän huomaan, olettaen tietysti että se on tarpeeksi uusi tukeakseen suuria kiintolevyjä.

Liitettyäni levyn koneeseeni tuli ensin vastaan hiukan hämmennystä aiheuttava pulma. Power Flyer -levyohjaimeni vanha 1998 hankittu ohjainversio rajoitti levyltä käytettävissä olevan tilan 8,4 gigatavuun. Rajoituksen poistava ajurin päivitys löytyy onneksi helposti Vesalian kotisivuilta: http://www.vesalia.de/files/fastata99.lha, 84 kt. (Kiitokset vinkistä Boogielle!)

Levyn osioinnin tein alun perin OS 3.1:n HDToolbox-ohjelmalla, enkä sitä varmaankaan tule aivan heti muuttamaan, sillä vaikka myös OS 3.5 on käytettävissäni, on levyn toimittava myös 3.1:llä. Tiedostojärjestelmänä käytössäni on PFS2, direct SCSI -moodissa. Uusimpien FFS:n versioiden pitäisi toimia myös, samoin kuin ilmaisen SFS:n, mutta niitä en ole tullut kokeilleeksi.

Joillakin IDE-levyillä aiemmin ilmenneiden, liian suuresta MaxTransfer-arvosta johtuneiden ongelmien takia päätin heti kättelyssä asettaa sen arvoon "0x1fe00", jota olen käyttänyt ennenkin. Testailin varmuuden vuoksi että levy toimii virheettömästi kopioimalla suurelle osiolle yli 3 gigatavua LHA-paketteja ja IFF-animaatioita. Kaikki toimivat levyltä täysin moitteetta, ja LHA-pakettien tarkistussummat näkyivät LHA-purkajan test option mukaan olevan oikein. PFS2:n manuaalin mukaan Workbench sisältää bugin, jonka takia MaxTransfer-arvon on oltava jaollinen levyn sektorikoolla, eli yleensä 512 tavulla. Arvon on siis päätyttävä lukuun "e00".

Maxtorin mukaan levyn koko on 30,736 gigaa, mutta kuten valmistajilla on yleisesti tapana, ne tarkoittavat miljardeja tavuja eivätkä tietotekniikan yhteydessä normaalisti käytettyjä 2 potenssiin 30 tavun yksiköitä. Levylohkoja asemassa on tarkalleen sanottuna 60 032 448, eli todellinen kapasiteetti on noin 28,6 "oikeaa" gigatavua.

Jatkuvaksi lukunopeudeksi levylle testiohjelmat ilmoittavat koneessani hiukan yli 7 megatavua sekunnissa. Kuten aikoinaan arvelinkin, paljon tämän suurempiin nopeuksiin ei siis A1200:n ROM-kantoihin kiinnitettävällä Power Flyerilla pääse emolevyn väylän asettamien rajoitusten takia. Ehkäpä vastikään markkinoille tulleisiin PCI-laajennuskortteihin voisi liittää nopeampiakin IDE-ohjaimia, joilla saisi uusien levyjen siirtonopeuden kunnolla hyödynnettyä? Huippua olisi, jos ne vielä saisi toimimaan DMA:lla, jolloin prosessoriaikaa jäisi siirtojen aikanakin ohjelmien käyttöön.

Käytännön nopeuden mittaamiseksi siirtelin jälleen kellon kanssa satoja megoja tavaraa, jota siirtyi levyosiolta toiselle keskimäärin 2,6 megatavua sekunnissa. Huomasin samalla, ettei Directory Opuksen sisäistä kopiointikäskyä ehkä kannata käyttää suurten tiedostojen siirtoon osioiden välillä, sillä ainakin omassa versiossani se vaikuttaa käyttävän aivan liian pientä muistipuskuria kopioinnissa. Siitä seuraa hermoja raastava swappaus lukupään joutuessa ravaamaan lähde- ja kohdeosioiden välillä. Puute on helppo kiertää tekemällä DirOpukseen toimintonappula, joka suorittaa kopioinnin käyttöjärjestelmän omalla copy-komennolla käyttäen buf-parametrin avulla vaikkapa 10 megan puskuria.

Yksi käyttökohde, jossa nopeusero aiempaan WD:n kaksigigaiseen levyyni verrattuna on todella selvästi aistittavissa, on Internet Movie Databasen paikallisen asennuksen käyttö MovieMUI-ohjelmalla. Suurten tiedostojen käsittelyä helpottaa selvästi uuden levyn nopea hakuaika sekä se, että yhä suurempi osa isostakin tiedostosta löytyy levyltä aina saman sylinterin alueelta.

Pikaisen testauksen mukaan DiamondMax VL 40 vaikutti toimivan ongelmitta myös A1200:n emolevyn IDE-portissa. Etukäteen arvelin, ettei kone tunnistaisi lainkaan PFS2-tiedostojärjestelmän 68060-versiota, joka on asennettuna levyn RDB:lle. Mutta eikös mitä, konehan lähti hetkeäkään epäröimättä boottaamaan sieltä! Tosin bootti ei tietenkään voinut onnistua kovinkaan pitkälle, sillä levyllä oli 060-koneeni Startup-Sequence, joka yritti ladata ROM-imagetiedostoa Fast-muistiin MMU:n avulla. A1200:n IDE-portissa levyn siirtonopeus rajoittuu suunnilleen 2,5 megatavun tienoille sekunnissa, mutta suuri sylinterikoko ja nopea hakuaika antavat silti siinäkin tuntuvan tehonlisän verrattuna vanhoihin kiintolevyihin.

Maxtor DiamondMax on selkeästi tämän vuosituhannen paras hankintani tähän mennessä!-)

Amiga 1200, 68060/50 MHz, 32 Mt, Power Flyer
Amiga 1200, 68EC030/50 MHz, 8 Mt